Miten yhteiskunnallinen resilienssi ja demokratian tulevaisuus kuuluvat yhteen? Miten yhdistelmä tällä hetkellä voi ja mihin suuntaan ollaan menossa? Tästä kertovat turvallisuuden, demokratian ja resilienssin asiantuntijat Ari-Elmeri Hyvönen ja Tapio Juntunen.
Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan tutkijatohtori Ari-Elmeri Hyvönen ja Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen yliopisto-opettaja Tapio Juntunen ovat olleet tekemisissä resilienssin kanssa siitä lähtien, kun asiasta alettiin Suomessa puhua eli 2010-luvun alkupuolelta lähtien.
Molemmilla on taustaa turvallisuuden ja demokratian tutkijoina – yhdessä ja erikseen. He myös tunnistavat, että resilienssi on käsitteenä kiistanalainen ja kiistelty yhteiskunnallisessa kielenkäytössä. Suomessa resilienssi on rinnastettu pitkälti kriisinsietokykyyn, mutta se on paljon muutakin. Resilienssiä voi kutsua yhteiskunnalliseksi mukautumisvalmiudeksi.
”Resilienssi on hallittua uudistumista kriiseissä. Se on selviytymiskyvyn ohella yhteiskunnan sopeutumista ja kykyä ylläpitää elämänsä keskeisiä piirteitä kriisien pitkittyessä. Sen avulla yhteiskunta pysyy kasassa, jotta mielekäs jatkuvuus säilyy. Samalla kriisitilanteesta opitaan uutta tulevaisuutta ajatellen, ollaan valmiita uudistumaan ja mukautumaan uuteen tilanteeseen”, Hyvönen summaa yhteisen näkemyksen.
Resilienssi edellyttää muutakin kuin pahan päivän varalle varautumista
Resilienssiä voi hahmottaa usealla eri tasolla: yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan tasoilla, joiden päälle tulevat kansainväliset kytkökset ja planetaariset reunaehdot. Yhteiskunnallinen resilienssi on monivaiheinen prosessi, jonka akuutissa vaiheessa tarvitaan nopeaa päätöksentekoa, mikä perustuu testattuihin valmiussuunnitelmiin ja laadukkaaseen tilannetietoon.
”Yhteiskunnallinen resilienssi edellyttää varmuusvarastoja pahan päivän varalle, mikä normaaliolosuhteissa saattaa vaikuttaa talouden mittareilla tehottomalta rahankäytöltä. Suomi on varautumisen suurvalta historiallisista syistä johtuen, joten olemme tottuneet siihen, että kriittiset infrastruktuurit, kuten energia, sähkö ja vedenjakelu toimivat”, Juntunen sanoo.
Kun kriisitilanne pitkittyy, materiaalisten asioiden sijaan korostuvat yleisemmät yhteiskunnalliset ominaisuudet. Tällöin kyse on luottamuksesta viranomaisia ja ylipäätään ihmisiä kohtaan.
”Luottamus rakentuu monista tekijöistä kuten demokraattisista vaikutuskanavista, joiden kautta kansalaiset kokevat, että heillä on mahdollisuus vaikuttaa ja tulla kuulluiksi. Luottamus auttaa kiinnittymään järjestelmään ja osallistumaan uudistumiseen, jota kriisitilanteessa tarvitaan”, Hyvönen lisää.
Mitä resilienssin ja demokratian yhteydestä pitäisi ymmärtää?
Luottamuksen ohella yhteiskunnallista resilienssiä kasvattavia tekijöitä ovat laadukas koulutusjärjestelmä, kansalaisten kriittinen medialukutaito, eriarvoisuuden kokemusten vähäisyys ja turvallisuuden tunne. Näillä sektoreilla pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat historiallisesti katsottuna menestyneet varsin hyvin: luottamus ei ole heikentynyt eikä sitä kautta resilienssikyky.
”Demokratia tuottaa resilienssiä”, Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen yliopisto-opettaja Tapio Juntunen sanoo.
”Demokratia tuottaa resilienssiä. Jos demokratiaa verrataan autoritaarisiin yhteiskuntiin, demokratiassa resilienssiä rakentavat kansalaisyhteiskunnan yleiset pätevyydet ja kansalaishyveet. Autoritaarisissa järjestelmissä resilienssin rakentaminen perustuu kontrolloituun kuripolitiikkaan valvotusti ja luonteeltaan pakotetusti. Se saattaa tuottaa joitain hyviä kriisivasteita, mutta se tapahtuu normaaliaikoina aika kuormittavalla tavalla”, Juntunen sanoo.
”Autoritaarisessa järjestelmässä resilienssi on hyvin kapea käsite ja sitä voisi verrata teräslevyyn, joka kestää iskuja tiettyyn pisteeseen asti, mutta murtuu lopulta, jonka jälkeen pitää hankkia uusi teräslevy. Demokratiassa resilienssi on enemmän jatkuvaa uudistamista – se on kuin populaatio, joka sopeutuu tilanteisiin, uudistuu ja kestää helpommin muutokset”, Hyvönen kuvailee.
”Mitä parempi poliittinen luottamus ja mitä läpinäkyvämpi hallintojärjestelmä on, sitä epätodennäköisemmin syntyy varjoyhteiskuntia ja korruptiivisia rakenteita, jotka varsinkin kriisitilanteissa ja ei niin kehittyneissä demokratioissa saattavat syödä kansalta selviytymiskykyä”, Juntunen toteaa.
Koronakriisi koetteli yhteiskunnan kokonaisresilienssiä
Koronakriisi oli Hyvösen ja Juntusen mukaan suomalaisen resilienssipolitiikan ensimmäinen vakava aikakautensa koetinkivi. Koronaa edeltävinä vuosikymmeninä poliittiset päätökset ovat osin heikentäneet yhteiskunnan kokonaisresilienssiä. Tämä johtuu valtiontalouden tehostamis- ja leikkaustoimista, mutta myös painotuksesta välittömään kriisinsietokykyyn.
”Koronan myötä todettiin uusiutumistarve, joskin kriisiin reagoitaessa olettamuksena oli mahdollisimman nopea paluu edeltäneeseen aikaan. Vaikea sanoa, kuinka syvällisiä vaikutuksia kriisillä oli resilisenssiä ajatellen. Jos sen esimerkiksi toivottiin johtavan ilmastopolitiikassa merkittäviin harppauksiin, tällaista ei juuri nähty. Pikemminkin on pyritty palaamaan vanhaan normaaliin”, Hyvönen tuumii.
”Yhteiskuntajärjestelmä ei kriisin aikana romahtanut eikä yhteiskunnassa syntynyt paniikkia. Voidaan kysyä, mitä se kertoo yhteiskuntamme resilienssistä?”, Juntunen sanoo. Koronakriisi on tyypillinen pitkittynyt kriisi, jonka päättymistä on vaikea määritellä. Se on myös aihe, josta puhumiseen kyllästyttiin. Kyllästymisestä johtuen myös osa kriisin opeista saattaa jäädä hahmottamatta.
Resilienssi on taidokasta diplomatiaa ja ulkopolitiikan hoitamista
Kriisit, kuten korona ja käynnissä oleva sota, ovat nostaneet näkyvästi esiin Suomen vahvan riippuvuuden kansainvälisistä kytköksistä. Monet yhteiskunnan elintärkeistä toiminnoista sekä huoltovarmuutta turvaavista palveluista ovat riippuvaisia globaalien tuotanto- ja logistiikkaketjujen häiriöttömyydestä.
”Sota on kasvattanut entisestään varautumisajattelun yleistä hyväksyttävyyttä, mikä näkyy Nato-jäsenyysprosessissa ja siihen liittyvässä historiallisestikin poikkeuksellisen vahvassa kansallisessa konsensuksessa. Onko konsensus myönteistä resilienssille, se on ehkä vaikeampi kysymys, mutta tämäntyyppisessä kansallisen turvallisuuden ja puolustuspolitiikan uhkamaailmassa keskimäärin varmaan on”, Juntunen pohtii.
”Pienellä valtiolla omavaraisuusaste tietyissä kriittisissä raaka-aineissa ei voi olla kovin suuri. Se vaatii kansainvälistä yhteistyötä, mikä tarkoittaa hyvien välien ylläpitoa, taidokasta diplomatiaa ja ulkopolitiikan hoitamista.”
Paikalliset yhteisöt voivat olla kriiseissä suuri voimavara
Kansainvälisten kriisien ohella Suomessa on meneillään laajamittaisia yhteiskunnan rakenteellisia kriisejä, jotka korreloivat myönteisen henkisen kriisinkestävyyden kanssa. Puhutaanko nyt resilienssin rapautumisesta?
”Yksilötason pahoinvoinnilla on yhteys resilienssiin”, tutkijatohtori Ari-Elmeri Hyvönen Helsingin yliopistosta sanoo.
”Yksilötason pahoinvoinnilla on selkeä yhteys resilienssiin. Jos ei pysty käsittelemään kriisitilanteita omassa elämässä, se vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin ja kriisinsietokykyyn. Yksilötason ongelmat ovat kuitenkin yleensä heijastusta yhteiskunnan kriiseistä”, Hyvönen toteaa.
”Kun katsotaan yhteiskunnallisesta näkökulmasta, kyse on ennen kaikkea luottamuksesta. Jos emme voi luottaa samalla tavalla kuin ennen vaikkapa siihen, että terveydenhoitojärjestelmä pitää ihmisistä huolta, se heikentää yleistä luottamusta yhteiskuntaa kohtaan. Kaikenlaisia pahanolontunteita on helppo myös mobilisoida, jolloin pettymystä järjestelmään voidaan valjastaa poliittisen ääriajattelun polttoaineeksi.”
Myös yhteisöllisyyden merkitys kriisin kohtaamisessa korostuu, koska viranomaisten ja instituutioiden apu ei aina ehdi paikalle riittävän nopeasti. Missä määrin yksilöiden resilienssi on sidoksissa yhteisöllisyyteen, sitä on Hyvösen ja Juntusen mukaan vaikea määrällisesti todentaa, mutta niillä on yhteyttä toisiinsa. Paikalliset yhteisöt voivat olla kriiseissä suuri voimavara.
Pitääkö demokratian tulevaisuudesta olla huolissaan?
”Huoli yhteiskunnasta on ylipäätään keskimäärin hyvä asia, jos sitä verrataan sokeaan luottamukseen. Kritiikki instituutioita, päätöksentekijöitä ja järjestelmiä kohtaan on pikemminkin toimivan demokratian merkki”, Juntunen ja Hyvönen pohtivat.
”Sietokyky kriittiselle keskustelulle on kapenemassa, vaikka se on merkittävä kansalaishyve. Kriittinen puhe vallanpitäjiä kohtaan ei kuitenkaan yksioikoisesti kerro yhteiskunnallisen resilienssin rapautumisesta. Suomessa mitataan edelleen aika kovia lukuja kansainvälisissä vertailuissa, mitä tulee esimerkiksi poliittiseen luottamukseen”, Juntunen sanoo.
Vaikka näkymiä demokratian jonkin sortin ahdingosta on näkyvillä, pelkoon ei ole syytä. Kyse on pikemminkin siitä, että investoidaan niihin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, joilla resilienssikykyä ylläpidetään ja tuotetaan.
”Tilanne vaatii huolellisuutta ja huolenpitoa. Kun pystymme tekemään riittäviä investointeja, eiköhän demokratian resilienssi ole ihan pelastettavissa”, Hyvönen summaa.
