Otsikon alku on vuonna 2011 kirjoittamastamme ”Entä jos…Näkökulmia innovatiivisen hallinnon rakentamiseen” -julkaisusta. Työstimme tuolloin neljän ministeriön yhteistyönä sitä, mitä tarkoittaisi, jos julkishallinto olisi sekä innovaatioiden tuottaja että mahdollistaja.
Julkaisussa todetaan mm. seuraavaa:
”Julkisen hallinnon eri sektorit ja tasot eivät voi toimia erillisinä saarekkeina, vaan niiden kehittäminen yhtenä kokonaisuutena on välttämätöntä. Julkisella sektorilla on jatkossa panostettava yhä enemmän radikaaleihin, vanhoja toimintatapoja kyseenalaistaviin uudistuksiin. Hallinnolta edellytetään kykyä ja sitoutumista strategiseen näkemykseen, yhteistä tahtotilaa sekä resurssien liikkuvuutta ja kykyä tuottaa uusia ratkaisuja yhä haastavampiin yhteiskunnan ongelmiin. Ennakointi ja ketteryys mahdollistavat sen, että toimenpiteisiin voidaan ryhtyä riittävän varhaisessa vaiheessa. Yhteistyö, kumppanuudet ja verkostot ovat innovaatioiden syntymisen kannalta oleellisia.”
Julkaisu nousi mieleeni, kun osallistuin yhteen professori Kirsimarja Blomqvistin käynnistämistä nopean toiminnan joukoista, ”FastExpertTeams”, toimintaan. Monet julkaisussa esille ottamamme asiat realisoituvat juuri nyt.
Paljon positiivista on tapahtunut lähes kymmenessä vuodessa. Puhe on muuttunut. Teot antavat vielä osin odottaa itseään. Paljon enemmän voi vielä tapahtua, jos ja kun niin haluamme.
Muutoksentekijät – verkosto raivasi uraa uudelle hallintokulttuurille
Vuonna 2013 olin mukana kokoamassa kaikille uudistushenkisille virkamiehille avoimen Muutoksentekijät-verkoston. Tavoittelimme hallintokulttuuria, jossa
- Valmistellaan asioita ilmiölähtöisesti, ei hallinnollisista rakenteista käsin
- Poistetaan esteitä – taklataan tekosyyt
- Siirrytään tiedon panttaamisesta ja yksinpuurtamisen sankarikultista jakamisen kulttuuriin
- Uskaltaudutaan suunnittelu- uskovaisuudesta kokeilukulttuuriin
- Hyödynnetään joukkojen viisaus ja verkostojen voima
- Otetaan käyttöön digitaalinen läsnätyö
- Arvostetaan toinen toisiamme ja sallitaan erilaisuus
Sittemmin monista edellä mainituista asioista on tullut enemmän tai vähemmän valtavirtaa. Muutoksentekijyyden tarve (asenne ja teot) ei kuitenkaan ole poistunut mihinkään, päinvastoin. Osaamisen jakamisen voimaverkolle on kysyntää juuri nyt ja vielä pitkälle tulevaisuuteen. Kun tehdään yhdessä, emme ole myöskään niin haavoittuvia. Emme yksilöinä emmekä organisaatioina.
Hallinto uudistuu hitaasti, mutta varmasti
Hallinto uudistuu pitkissä kaarissa hitaasti, mutta varmasti. Olen ollut tätä evoluutiota todistamassa jo 36 vuotta. Noin viiden vuoden ajan olemme rohkaisseet kaikkia valtion virastoja ja virkamiehiä viestillä ”lupa tehdä fiksummin” kyseenalaistamaan olemassa olevia toimintamalleja ja luomaan uusia parempia niiden tilalle. Tavoitteenamme on ollut rakentaa uutta versiota työstä, Työ 2.0:aa. Itseohjautuvuus, verkostoituminen, ongelmanratkaisukyky ja kokeilemalla kehittäminen ovat tämän työn keskiössä. Nyt niitä tarvitaan, enemmän kuin koskaan. Voittajia, myös julkisella sektorilla, tulevat olemaan ne organisaatiot, jotka ovat panostaneet em. kyvykkyyksiin ja rakentaneet työkulttuuria, joka pohjautuu itse- ja yhdessäohjautuvuuteen. Kun nyt teemme monta kuukautta töitä fyysisesti erillään kollegoistamme ja yhteistyökumppaneistamme ja pohdimme exit-strategioita, vaaditaan meiltä näitä kaikkia.
Olisiko nyt valmiutta ottaa kunnon loikka kohti ihmiskeskeistä yhdessä tekemistä?
Nyt, kun tarve innovaatioille erityisesti ”korona exitin” suhteen on suuri, on paikallaan varmistaa, että emme palaa vanhaan toimimattomaan, vaan hyödynnämme poikkeusajan aikana saamamme opit ja oivallukset mahdollisimman hyvin. Kun olemme pakotettuja etätöihin, nousee esim. ”luomuläsnäolo” sille kuuluvaan arvoonsa. Muistammehan jatkossa panostaa täysillä vuorovaikutukseen silloin kun siihen on taas mahdollisuus?
”Matka innovatiivisempaan hallintoon voisi alkaa tästä. Lähdetkö mukaan?”, kysyimme 10 vuotta sitten. ”Loikka kohti ihmiskeskeistä, kumppanuuteen perustuvaa ja rajat ylittävää hallintoa voisi saada uutta vauhtia tästä – olethan mukana”, voisimme kysyä nyt. Joulukuussa käynnistynyt Työ 2.0 Lab-kokeilu tarjoaa tähän erinomaisen alustan. Lab on yhteiskehittämisen ja yhdessä oppimisen ympäristö, joka on parhaimmillaan silloin, kun on monimutkaisen ilmiön tai uuden kokonaisuuden äärellä, haluaa kytkeä yhteen mahdollisimman monialaista osaamista ja etsii valmisteluun uusia näkökulmia, toimintamalleja ja ratkaisuja eli juuri nyt.
Miten kääntää korona-ajan opit ja oivallukset positiivisiksi mahdollisuuksiksi
Jos haluamme oikeasti muuttua, on muutettava sekä ajattelumalleja että toimintaa. Kumpikaan ei yksin riitä. Jo jonkin olemme yrittäneet saada valtionhallinnon työntekijöitä mieltämään olevansa #töissävaltiolla, yksittäisen viraston sijaan tai vähintäänkin rinnalla. Virastoja on kannustettu sopimaan yhteisistä tavoitteista ja esimiehiä jakamaan virastonsa henkilöstön työpanosta yhteiseen käyttöön. Hyvään suuntaan on menty. Tästä erinomaisena osoituksena on Kelan ja ulkoasiainministeriön hiljattain sopima yhteistyö etuushakemusten käsittelyssä.
Paljon on kuitenkin vielä potentiaalia käyttämättä. FastExpertTeam-kokeilu osoitti, että eri alojen asiantuntijajoukot on mahdollista mobilisoida nopeasti yhteen tuottamaan ratkaisuja uusiin haasteisiin. Erilaisen osaamisen ja kokemuksen ristiinpölytys näytti jälleen kerran voimansa. Tiimissä, johon osallistuin, pohdittiin mm. sitä, miten lomautettu työntekijä voisi antaa osaamistaan ja työpanostaan, joko kokonaan tai osittain, esim. johonkin yleishyödylliseen, yhteiskunnan kannalta erityisen tarpeelliseksi koetun asian työstämiseen, ilman, että menettää palkkansa. Ja niin, että työnantajakin siitä hyötyisi.
Me hallinnon kehittäjät olemme unelmoineet eräänlaisten ”nopean toiminnan joukkojen” kokoamisesta jo pitkään. Kun jollakin toimialalla tai jonkin uuden tehtäväkokonaisuuden tekemisessä tarvitaan osaamista, jota millään virastolla yksin ei ole, koottaisiin joukko osaajia tarvittavan pituiseksi ajaksi ketterästi yhteen. Ei siis perinteiseen työryhmätyöskentelyyn vaan kokopäiväiseen ongelmanratkaisuun ja uuden ideointiin. Palkan maksaisi kunkin virkamiehen hallinnollisena kotipesänä toimiva virasto. Tällaisesta toimintamallista hyötyviä systeemisiä haasteita meillä on jatkuvasti yhä enemmän. Lunastaakseen paikkansa tällainen toimintamalli ei välttämättä tarvitse aina kriisitilannetta, vaan sitä voitaisiin hyödyntää myös ns. normaaliaikana moninaisten haasteiden ratkaisemisessa ja uusien innovaatioiden synnyttämisessä. Teoriassa malli on helppo toteuttaa. Käytännössä esteenä toimivat usein kuitenkin hallinnon rakenteissa olevat resurssit sekä toisistaan liian irrallaan olevat tavoitteet, joiden saavuttaminen ei kannusta yhteistyöhön.
Muodollisesti yhteistyömme on pääosin hyvinkin hallussa ja kuvattuna. Muodolliset rakenteet ovat välttämättömiä, mutta ovatko ne riittäviä varmistamaan yhteistyön toteutumisen käytännössä? Voisiko tämä nyt elämämme poikkeuksellinen aika toimia vedenjakajana vanhan ja uuden hallintokulttuurin välillä? Olisiko meillä riittävästi tahtoa, näkemyksellisyyttä ja resilienssiä jättää vanha toimimaton taakse ja jatkaa työtämme uudelta pohjalta sitten, kun tilanne taas ”normalisoituu”? Yhdessä ja vaikuttavammin.
Kirjoittaja: Virpi Einola-Pekkinen, kehittämispäällikkö, valtiovarainministeriö | Kuva: Pixabay
