Pikkupoikana kävin isäni kanssa viemässä roskia avokaatopaikalle. Elettiin 80-luvun alkua ja maaseudun jätehuollossa ei vielä tunnettu kierrätystä tai jäteasemia. Ei niitä kyllä tunnettu kaupungeissakaan, sillä säädökset alkoivat kiristyä vasta vuoden 1994 jätelain astuttua voimaan. Sinne ne lensivät; muovipussit, säilykepurkit ja kodinkoneet. Kaikki myllättiin sekaisin värikkäisiin ja jännittäviin kasoihin. Jätevuoren tonkiminen oli tiedostamattoman lapsen suuri, mutta kielletty unelma.
Isäni teki työuransa ympäristöhallinnossa, mutta vielä tähän päivään mennessä en ole saanut järjellistä vastausta siihen, kuinka kaikki olikin tuolloin niin kestämättömällä tavalla järjestettyä. Enkä tarkoita nyt vain jätehuoltoa. Esimerkiksi rakentaminen oli alkanut öljykriisin jälkeen saada omituisia piirteitä. Innostuttiin tekemään valesokkelitaloja ja käyttämään erilaisia muovipinnoitteita. Haluttiin vaihtaa satoja vuosia koetellut materiaalit uusiin ja huonosti testattuihin teollisuuden tuotteisiin. Pula-ajan kokeneita ihmisiä ilmeisesti puhutteli näköpiiriin ilmaantunut mahdollisuus uudenlaisesta siisteydestä ja vaivattomuudesta. Eroon savupirteistä -näytelmän toinen näytös oli alkanut.
En halua syyttää kestämättömästä elämäntavasta vain edeltäneitä sukupolvia. Kaikki ikäryhmät elivät mukisematta yhteisesti valitulla tyylillä ja menivät, kirjailija Veikko Huovista lainaten, kuin ”tukit koskessa”. Myös me silloiset lapset ja nuoret. Jos joku Linkola esittikin jossain vastalauseita, niin häntä pidettiin yhteiskunnan ulkopuolisena kuriositeettina ja viihdykkeenä. Kulttuurinen ja sosiaalinen kestävyys laahasi yhtä pahasti jäljessä kuin ympäristönsuojelukin. Pieni poika sai oppia miehenä olemisen mallia kouluissa, kerhoissa ja kaikilta kahdelta tv-kanavalta: piilosovinismia, piilorasismia, homofobisuutta ja avointa urheilumyönteisyyttä!
Hyvinvointivaltion vahva narratiivi esti huomaamasta, että oikeastaan rakensimme kaiken aikaa kertakäyttövaltiota. Parasta ennen -eläkejärjestelmä ja elintapojensa sairastuttamiin asiakkaisiin tukehtuva terveydenhuolto ovat tässä ajassa sen konkreettisimpia esimerkkejä. Palvelutaso oli suunniteltu kestämään vain yhden sukupolven ajan. Hyvinvointivaltion valutalkoissa kenties ajateltiin, että systeemiä ei tarvitse korjata, jos sen mahdolliset ongelmat odottavat vasta vuosikymmenten päässä.
Nykyään tunnen olevani kahden aikakauden välissä. Ihailen nuoria ja heidän kestävyystietoisuuttaan. Syytän omasta välinpitämättömyyden historiasta vanhempiani ja heidän aikalaisiaan. Välisukupolviajattelun taakse on helppo piiloutua ja selitellä sen kautta omaa passiivisuuttaan. Virkaani hoidan taide- ja kulttuurihallinnon parissa. Näillä aloilla ajatellaan olevan suuri merkitys sille, miten kaikki muut toimialat onnistuvat kestävyystyössään. Uskon sen, sillä nousukauden yleinen puhunta ja tarinat ruokkivat pitkälti lapsuuteni asenneilmastoa ja selittävät silloista kuluttajakäyttäytymistä. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco nosti syystä vuoden 2022 maailmankonferenssissaan kulttuurin keskeiseksi vaikuttavaksi voimaksi, jonka se katsoo olevan edellytys kaikkien politiikkasektorien kestävyystavoitteiden onnistumisessa.
Kävin jokin aika sitten katsomassa vanhaa kaatopaikkaa. Maisemoitunakaan se ei onnistu hämärryttämään lapsuuden muistoja. Tieto siitä, että jossain pinnan alla makaavat edelleen rinnakkain vanhat kenkärajat ja pakasterasiat, ei unohdu. Sama hajoamaton kerros tuntuu myös sisikunnassa. Sitä ei sieltä saa ylös kuin kaivamalla ja päivänvalossa nöyrästi lajittelemalla.
Kuva: Kaatopaikka Kirkkojärven rannalla Haminan keskustassa. Kuvaaja: Lauri Sorvoja (1978). Museoviraston kuvakokoelmat. CC BY-ND 4.0 DEED
