”Jos meillä ei olisi kulttuuriamme, mitä me sitten puolustaisimme?”, Maanpuolustuskorkeakoulun sotilasprofessori, eversti Aki-Mauri Huhtinen vastaa – Winston Churchillin sanoja siteeraten.
Britannian entisen pääministerin kerrotaan lausuneen nämä kuuluisat sanat maihinnousun uhatessa vuonna 1940 tai kun hänelle ehdotettiin kulttuurista leikkaamista puolustusbudjetin kasvattamiseksi. Niin tai näin, sanoja voi siteerata monessa yhteydessä ja ne ovat käyttökelpoisia tänäkin päivänä.
Aki-Mauri Huhtinen on palvellut Afganistanissa ja Kosovossa Nato-operaatioissa sekä työskennellyt Naton Strategisen kommunikaation osaamiskeskuksessa Latviassa. Hän on työskennellyt vierailevana tutkijana ja professorina ympäri maailmaa, väitellyt tohtoriksi Tampereen yliopistosta ja julkaissut useita teoksia muun muassa filosofiasta, strategisesta johtamisesta ja sodankäynnin uusista muodoista.
”Nykypäivän informaatiosota on tarinoiden taistelua”
Yksi sodankäynnin uusista muodoista on informaatiosota erilaisine taistelukenttineen. Teknologia on avannut tälle sodankäynnin muodolle uusia ovia ja mahdollisuuksia perinteisten sodankäynnin muotojen jatkumona.
”Kun informaatioympäristö alkoi kehittyä 2000-luvulla, siitä alkoi samalla kasvaa vihamielistä toimintaa puoleensa vetävä turvallisuusongelma. Informaatioympäristöön siirtynyt sodankäynti täyttää edelleen klassisen propagandan määritelmän, jossa vallankäytön perimmäisenä tarkoituksena on vastapuolen mielen, arvomaailman ja asenteiden murtaminen sekä omalle puolelle mieleiseksi saaminen”, Huhtinen sanoo.
Informaatiosodan taistelukenttä on kaoottinen tila – kuin rihmasto tai juuristo, josta on vaikea sanoa, mistä se alkaa, mihin se menee ja millaisia kytkentöjä siellä on. Kaaoksessa ei ole sääntöjä, mutta mukana on monenlaisia toimijoita, kuten sotilaita, siviilejä, avustusjärjestöjä, toimittajia, vapaamatkustajia ja rikollisia.
Huhtinen kutsuu informaatiosotaa tarinoiden taisteluksi. Väkivalta on saanut uudenlaisia aseita: uutisia, tekoälyn luomia kuvia, valheita, huhukampanjoita, verkkohyökkäyksiä, diplomaattista ja taloudellista painostusta.
”Kyse on siitä, mitä me ymmärrämme kulttuurilla”
Historiaan peilaten ajattelussa on tapahtunut nopea muutos. Aiemmin turvallisuutta ei Huhtisen mukaan liitetty vahvasti kulttuurisiin käsityksiin, koska oli saavutettu sellainen kollektiivisen turvallisuuden taso, jossa sodan ei koettu koskevan rikkaita maita ja jossa ongelmat ratkaistiin kansainvälisin sopimuksin.
”Tänä päivänä olemme ennustuksista huolimatta tilanteessa, jossa yksinvaltaisuus nostaa päätään. Jopa demokratian kärkimaana tunnettu Yhdysvallat alkaa muistuttaa oligarkiaa. Etenkin pienissä, oikeusvaltioon perustuvaan maailmankuvaan nojaavissa valtioissa pinnalle on noussut oma identiteetti, joka kiinnittyy yhä vahvemmin turvallisuustarpeisiin.”
”Maahanmuutto, monikulttuurisuus ja moniarvoisuus ovat kiihdyttäneet keskustelua siitä, mikä on yhteiskunnan kulttuurinen ydin. Samanaikaisesti on vetoa globalisaatioon, ylikaupallisuuteen, teknologiajätteihin ja viihdeteollisuuden isoihin medioihin, jotka ylittävät kansallisia kulttuureja. Tämä kaikki on herättänyt kaipuun eräänlaiseen menneiden aikojen nostalgiaan. Kyse on nyt pitkälti siitä, mitä me ylipäätään ymmärrämme kulttuurilla tänä päivänä.”
”Olemme saaneet jo syntymässä huolen pienuudesta”
Tarinat ovat osa kulttuuriamme. Huhtinen nostaa esimerkiksi talvisodan, jossa Suomi oli heikompi osapuoli, mutta tarina pienestä rohkeasta maasta ylivoimainen. Mannerheimin päiväkäsky kodista, uskonnosta ja isänmaasta vei eteenpäin, ja Suomi koettiin puolustamisen arvoiseksi.
”Mitä parempi ympäristöinformaation tilannekuva julkisessa hallinnossa on, sitä enemmän on peliaikaa viestiä siitä”, Aki-Mauri Huhtinen sanoo.
Huhtisella on tapana sanoa, että hyvä yhteiskuntapolitiikka on parasta propagandaa. ”Luottamus on demokraattisen yhteiskunnan lähtökohta, mikä perustuu oikeaan tietoon ja vapaaseen keskusteluun. Yhteiskunnan hajoaminen ja polarisaatio sekä luottamuksen hiipuminen valtaapitäviin pitävät sisällään suuren huolen. Jos kansalaisyhteiskuntaa ei koeta reiluksi, disinformaatiota ja propagandaa levittävät tahot voivat hyötyä tilanteesta.”
”Valistuksen ajatukseen kuuluu se, että ihmisillä on oikeuksia ja vapauksia, mutta myös velvollisuuksia, kuten oppi-, vero- ja maanpuolustusvelvollisuus. Jos velvollisuuksien ei koeta koskevat itseä, ollaan huonolla tiellä. Se horjuttaa myös valtiollisen turvallisuuden rakentamista ja suojaamista”, Huhtinen sanoo.
”Pienten valtioiden, kuten Suomen, hyvä puoli on se, että olemme saaneet jo syntymässä huolen pienuudesta. Tätä kuvaa Nato-jäsenyys. Vaikka kansalaismielipide oli liittymisen kannalla vuosikymmeniä 30 prosentin luokkaa, Ukrainan sodan alkaessa kansalaiset olivat kautta linjan liki yksimielisiä liittymisestä. Kollektiivinen alitajunta toimii: kun ollaan yhdessä huolissaan, ollaan valmiita luopumaan itsekkyydestä.”
”Informaatioympäristön saastuminen on uhka demokratialle”
Yksi syy nykypäivän huolen ja ahdistuksen kasvamiseen on Huhtisen mukaan jatkuva uutisointi ja informaationympäristön loputon muutos.
”Emme ole vielä oppineet elämään mediailmastossa. Samalla tavalla, kun aikanaan opittiin elämään erilaisissa sääolosuhteissa, myös informaatioympäristössä eläminen vaatii sopeutumista. Vie sukupolvia, että ihmiset oppivat elämään reaalisessa ja virtuaalisessa maailmassa yhtä aikaa.”
”Kognitiivinen ylikuormittuminen kahdessa samanaikaisessa maailmassa on kovaa, sillä aistimme ja ajattelumme eivät ole tottuneet kahteen ulottuvuuteen. Informaatiotulva rapauttaa keskittymiskykymme.”
”Informaatioympäristön saastuminen on uhka demokratialle. Vastuu oikeasta tiedosta on paitsi luotettavilla medioilla, myös medioita kuluttavilla kansalaisilla. Valtiolla puolestaan on kansallisen turvallisuuden intressi suojella sananvapautta kasvavalta disinformaatiolta.”
Mikä on julkisen hallinnon rooli tarinoiden kertojana?
”Julkisen hallinnon tehtävänä on puhua aina mahdollisimman totta. Esimerkiksi tilanteessa, jossa ei ole oikeasti hätää, silloin todetaan, että ei ole hätää. Tällainen tyypillinen esimerkki on puolustusvoimien lausunto, jonka mukaan Suomea ei uhkaa välitön sotilaallinen uhka”, Huhtinen vastaa.
”Mielestäni julkisen vallan ei tarvitse kiihdyttää viestintää, vaan pikemminkin panostaa valtavien informaatiomäärien analysointiin ja toimintaympäristön seuraamiseen. Jos saisin itse päättää, miten informaatioympäristöä kontrolloitaisiin, sijoittaisin paljon nykyistä enemmän data science-, tekoäly- ja algoritmiosaajiin, jotka pystyvät seuraamaan informaatioympäristöä, sen kohinaa ja skaalautuvuutta.”
”Mitä parempi ympäristöinformaation tilannekuva julkisessa hallinnossa on, sitä enemmän on peliaikaa viestiä siitä. Kannatan myös poikkihallinnollisuutta: kun omalla hallinnonalalla on tarvetta viestiä kansalaisille, sen voi sanoittaa myös toisen hallinnonalan kautta. Tietty sanoma voi mennä paremmin perille terveydenhuollon kuin ehkä poliisin tai turvallisuustoimijan kautta.”
Millaista tarinaa itse kertoisit, jos kaikki olisi mahdollista?
”Lähtisin siitä, että uutisoidaan, kun on tehty jotain konkreettista, viety projekti maaliin tai saatu aikaan vaikuttavuutta. Usein kuitenkin uutisoidaan siinä vaiheessa, kun ollaan neuvotteluhuoneessa, suunnitellaan jotain tai perustetaan komiteaa. Se ei riitä tarinaksi”, Huhtinen tuumii.
”Meillä on paljon sellaisia tarinoita, joihin sisältyy hillitön potentiaali tekemisen aloittamisesta. Tällainen uutisointi on vähän venäläistä: lähdetään valtavat rummut ja torvet soiden tekemään jotain mahtipontista, josta ei lopulta tulekaan mitään tai se jää kesken. Luottamusta ja tarinan uskottavuutta lisää se, kun uutisoidaan aikaansaannoksista, käytännön tuloksista ja onnistumisista.”
”Vaikka uhkien ammattilaiset katsovat maailmaa uhkalähtöisesti, sitä voi katsoa myös mahdollisuuksien näkökulmasta. Ei ole mitään järkeä nähdä maailmaa pelkkänä uhkana ja turvallisuusriskinä, sillä se lamauttaa meidät. Siksi tarvitsemme myös toivon ja mahdollisuuksien ammattilaisia”, Huhtinen sanoo.
