Olemme koulussa oppineet 1400–1500-luvun vaihteessa Italiassa eläneistä suurmiehistä. Nämä renessanssinerot hallitsivat useita tieteen- ja taiteenaloja ja visioivat omana aikanaan innovatiivisia ajatuksia. Heidät on esitelty usein yksinäisinä hahmoina, jotka ylivertaisilla henkisillä ja taidollisilla kyvyillään loivat uutta aikaa pimeän keskiajan jälkeen.
Ehkä kuuluisin renessanssineroista oli Leonardo da Vinci, joka eli nykyisen Italian ja Ranskan alueella 1452–1519. Hänen kuuluisimpia teoksiaan ovat Mona Lisa, Vitruviuksen mies ja Viimeinen ehtoollinen. Niiden ja muiden maalauksien lisäksi hän ideoi mm. lentäviä laitteita, panssarivaunun ja helikopterin esiasteita, tutki geologiaa, fysiikkaa ja matematiikkaa. Hän toimi näyttämötaiteen alalla lavastajana ja teknikkona. Hän toimi insinöörinä ja kartografina.
Sittemmin tiede ja taide ovat kehittyneet eteenpäin keskittymisen ja erikoistumisen kautta. Enää on vaikea kuvitella henkilöä, joka voisi olla yhtä laajasti eri tieteen- ja taiteenalojen tunnustettu asiantuntija. Aikamme nerot ovat useimmiten neroja jollain sangen rajatulla asiantuntijuusalueella.
Tämä kehitys on johtanut toisaalta valtaviin edistysaskeleisiin eri tieteissä ja teknologian alalla. Samalla kuitenkin eri alojen välisen vuoropuhelun vaikeus on kasvanut. Syvällisesti johonkin aiheeseen perehtynyt asiantuntija ei välttämättä hahmota toisen asiantuntijuusalueen keskustelua. Olemme kuplautuneet tai siiloutuneet asiantuntijuusalueittain.
Valtionhallinnossa eri substanssialueet ovat myös eriytyneet eri virastoihin ja niiden eri yksiköihin ja toimialoihin. Yleistä intressiä usean toimialan yli on ehkä johtajilla, joilla on useita toimialoja johdettavanaan, tai sitten kehittäjillä, jotka toimivat yleisemmällä tasolla toiminnan ja kulttuurien kehittäjinä. Toisinaan tuntuu, että olisi hyödyksi myös näissä tehtävissä olla jonkinlainen yleisnero, jolla olisi osaamista ja tietoa mahdollisimman usealta alalta.
Leonardon elämänhistoriaa on tutkittu jo pitkään ja eräs viimeisimmistä yleisesityksistä on Walter Isaacsonin teos Leonardo da Vinci. Tavassa, jolla Leonardo kehitti osaamistaan on paljon saamaa, kuin nykyisessä keskustelussa jatkuvasta oppimisesta. Kyseessä ei ollutkaan yksinäinen nero, joka kammiossaan kehitteli ideoitaan. Sen sijaan hän oli nykytermein kuvattuna hyvin verkostoitunut, paljon yhteistoiminnallista kehittämistä tekevä ja ennen kaikkea positiivisella tavalla utelias. Suurimman osan oivalluksistaan hän sai vuorovaikutuksessa eri ihmisten kanssa.
Leonardon latinan kielen taito ei ollut erityisen hyvä, joten hän keräsi etupäässä italiankielistä kirjallisuutta. Tieteen kieli oli tuolloin latina, joten hän ei siitä hyötynyt paljoakaan. Sen sijaan hän seurusteli useammankin aikansa tieteentekijän kanssa ja oppi dialogien kautta. Sen lisäksi hänellä oli tapana tehdä kokeita, joista hän omin silmin pystyi oppimaan asioiden todellisen luonteen.
Leonardon supervoima oli kyltymätön uteliaisuus, jolla hän suhtautui uusiin ilmiöihin. Hän saattoi keskittyä pitkäksi aikaa esimerkiksi tutkimaan veden pyörteitä, kiharia hiuksia ja tuulen liikettä. Näin hän löysi monenlaisia analogioita, jotka helpottivat ymmärtämistä. Uteliaisuutta tuki tarkkaavaisuus. Hän kehotti kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin ja niiden välisiin suhteisiin. Uteliaisuuden lisäksi hän noudatti jatkuvan oppimisen ideaalia. Hän jatkoi tutkimuksiaan ja taitojensa hiomista varhaisesta nuoruudesta aina kuolemaansa asti.
Monella tapaa Leonardon tapa toimia olisi hyvä malli myös nykypäivän kehittäjille ja johtajille, jotka toimivat useiden tiedonalojen kanssa. Uteliaisuus, tarkkaavaisuus, vuorovaikutustaidot ja verkostojen hallinta toimivat jo 1400-luvulla. Miksipä eivät siis nytkin?
Kirjoittaja: Antti Seppänen, kehityspäällikkö, Valtiokonttori | Kuvat: Wikimedia Commons ja Valtiokonttori
