Saksassa 1920–30-luvuilla elettiin ankaria aikoja. Teollistumisen myötä kaupunkeihin pakkautui valtavia määriä työntekijöitä ja samalla taloudelliset vaikeudet saivat aikaan massiivista työttömyyttä. Kuten aina, heikoimmassa asemassa olivat lapset ja vanhukset, joiden elinolot olivat vanhan maailman murtuessa heikot.
Tämä aiheutti tietysti huolta ja kehittyi tieteenalana mm. sosiologia, jossa teoretisoitiin yhteiskunnan muutosta ja pyrittiin löytämään keinoja muutosten lieventämiseen. Yhtenä ratkaisuna nähtiin väestön osaamistason raju nosto kansakoululaitoksen ja ammatillisen koulutuksen avulla. Lapset tuli saada pois kaduilta ja tehtaista opin penkille.
Sosiaalipedagogiikan pioneerit yhdistivät yhteiskunnallista ja pedagogista diskurssia ja kiinnittivät huomionsa erityisesti erilaisiin marginaaliryhmiin, jotka putosivat ”virallisen” järjestelmän rakoihin. Sen perusajatus oli tukea ihmisten kasvua osaksi yhteisöjä ja toisaalta vahvistaa yhteisöjen ja yksilöiden mahdollisuuksia muutosten tekoon yhteiskunnassa.
Kehittäjät muuttuvan työelämän haasteiden ratkojina
Nykyisessä työelämässä eletään myös isojen murrosten äärellä. Paikasta ja ajasta riippumaton työ yleistyy jatkuvasti. Työurat sirpaloituvat. Osaamisvaatimukset muuttuvat kiihtyvällä nopeudella. Digitalisaatio muuttaa työtä. Samalla huoli taas kasvaa. Yhtenä ratkaisuna työn muutokseen on lähdetty kehittämään organisaatioita ja palveluita suunnitelmallisesti ja siinä tärkeässä roolissa ovat erilaiset kehittäjät. Monesti he ovat esimiehiä tai johtajia, kehittäjiä HR toiminnoissa tai palvelumuotoilijoita, tietojärjestelmien kehittäjiä tai laatuvastaavia.
Sosiaalipedagogien työskentelytapoja voi jaotella karkeasti kolmeen eri näkökulmaan: suunnitelmalliseen, praktiseen ja emansipatooriseen. Toki kyseessä on yleistyksistä ja todellisuudessa alan ammattilaisten työssä nämä näkökulmat elävät rinnakkain. Nähdäkseni tämä jako ja itseasiassa laajemminkin työn eetos kiinnostavalla tavalla on samankaltainen kuin nykyisin työn kehittäjillä.
Suunnitelmallista kehittämistä, ymmärrystä ja dialogia vai vallankumouksellista voimauttamista
Mutta palataanpa sosiaalipedagogisiin työotteisiin. Suunnittelijat ovat ideologialtaan rationaalisen ja empiirisen ajattelun perillisiä. He tarkastelevat todellisuutta etäältä ja suunnittelevat siihen tehtäviä muutoksia. Ajatuksena on usein kehittää tai sopeuttaa jollain lailla heikosti olevaa asiaa nykypäivän tasolle. Mitä se nykypäivän taso sitten on, ei välttämättä problematisoida vaan otetaan annettuna. Usein fokus on yksilöiden kehittämisessä, jolloin heidän osaamisensa ja asenteensa ovat keskeisiä vaikuttamisen kohteita.
Praktiset kehittäjät taas ovat enemmänkin liikkeellä hermeneuttiselta pohjalta. He tarkastelevat kehittämistä enemmän mukana kulkemisen näkökulmasta. Kehittäminen perustuu ymmärtämiseen ja dialogiin, jossa yksilöiden oma elämismaailma otetaan huomioon ja muutoksia pyritään tekemään yhdessä työntekijöiden ja asiakkaiden kanssa. Lopputulosta ei pidetä kehittämisen käynnistyessä lukkoon lyötynä. Se muotoutuu prosessin aikana erilaisten kokeilujen kautta.
Emansipatooriset kehittäjät taas lähtevät tekemään vallankumousta. Taustalla voi olla joku ideologia tai sitten muuten halu saada työelämän laatua merkittävästi kehittymään. Tavoitteena on voimauttaa henkilöstö tai asiakkaat itse osallistumaan muutoksen määrittelyyn ja tekemiseen. Tavoite ei ole vain yksittäisen organisaation kehittäminen vaan laajemmin koko yhteiskunnan muuttaminen parempaan suuntaan.
Toimiessani Valtiokonttorissa tapaan ja tutustun monenlaisiin kehittäjiin. On ollut kiinnostavaa seurata toimintaa ja pohtia olisiko sosiaalipedagogien erilaisilla toimintaotteilla vastaavuuksia kehittäjien toimintaan. Millainen kehittäjä sinä olet?
Kirjoittaja: Antti Seppänen, kehityspäällikkö, Valtiokonttori | Kuvat: Pixabay ja Valtiokonttori
