Hastings & Meyer käyttävät kirjassaan No rules rules (2020) organisaatioista kahta metaforaa. Teollisen työn metaforana on sinfoniaorkesteri, joka toimi synkronoidusti, tarkasti ja tavoitteenaan mahdollisimman täydellinen koordinaatio. Jazzorkesteri puolestaan tuntee soittamansa kappaleen yleisemmän rakenteen, mutta sillä on vapaus improvisoida, toimia luovasti ja joustavasti jatkuvassa muutoksessa, toinen toistensa soittoa tukien ja eteenpäin vieden. Missä määrin jazz-konsepti toimisi valtion työssä? Missä sitä jo välttämättä tarvitaan?
