Ekologinen kestävyys

Ekologinen kestävyys tarkoittaa luonnon elinvoiman turvaamista ja ihmisen toiminnan sopeuttamista luonnon rajoihin, jotta sekä nykyiset että tulevat sukupolvet voivat elää hyvinvoivassa ympäristössä. Ekologinen kestävyys kattaa luonnon monimuotoisuuden suojelun, ekosysteemien toimivuuden, luonnonvarojen kestävän käytön ja ilmastonmuutoksen hillinnän.

Planetaariset rajat (eng. planetary boundary) ovat ekologisia raja-arvoja, jotka kuvaavat maapallon tilaa ja ympäristön elinkelpoisuutta. Raja-arvoja on tunnistettu yhdeksän. Niistä seitsemän ensimmäistä on ylitetty, merien happamoituminen vasta vuonna 2025.

1. Ilmastonmuutos
2. Luonnon monimuotoisuus
3. Maankäytön muutokset
4. Makean veden käyttö
5. Typen ja fosforin kierto
6. Kemiallinen saastuminen
7. Merien happamoituminen
8. Ilmakehän pienhiukkaset
9. Yläilmakehän otsonikato

Planetaarisista rajoista voi lukea tarkemmin esimerkiksi Stockholm Resilience Centren verkkosivuilta.

Maapallon keskilämpötilan nousu

Maapallon lämpötila on korkeampi kuin koskaan mittaushistorian aikana, joka ulottuu vuoteen 1850. Suomessa keskilämpötilat ovat kohonneet kiihtyvään tahtiin 1980-luvulta alkaen, ja nousu on Suomessa noin kaksinkertaista verrattuna maapallon keskiarvoon. Ilmasto on historian saatossa muuttunut ihmisistä riippumattomista syistä, mutta tutkijayhteisö on hyvin yksimielinen siitä, että nykyinen ilmastonmuutos on ihmisen ja erityisesti kasvihuonekaasujen aiheuttamaa.

Maapallon keskilämpötilan nousun rajoittaminen 1,5 tai 2 asteeseen vaatii välittömiä ja nopeita ratkaisuja päästöjen hillitsemiseksi. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n mukaan yli 1,5 asteen lämpeneminen moninkertaistaa ilmastonmuutokseen liittyvien riskien todennäköisyyttä ja lisää merkittävästi esimerkiksi sään ääri-ilmiöitä.

Vain noin vuosikymmenessä (2011–2020) maapallon keskilämpötila nousi hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n mukaan 1,09 astetta vuosien 1850–1900 keskilämpötilasta. Maa-alueet ovat lämmenneet nopeammin (1,59 astetta) kuin meret (0,88 astetta). Vuonna 2024 keskilämpötila ylitti ensimmäistä kertaa esiteollisen ajan tason yli 1,5 asteella globaalisti. Suomessa keskilämpötila oli tuolloin 1,1 astetta korkeampi kuin pitkän aikavälin (1991–2020) keskiarvo.

Alla olevat kuvat kertovat 1970-luvulta lähtien kiihtyneestä globaalista lämpenemisestä.

Mikä ilmastonmuutos? (Biologian ja maantieteen opettajien liitto, kesto 5 min 40 s)

Kansainvälisen ilmastopolitiikan lyhyt historia

Ilmastonmuutoksen keskeiset syyt

Ilmastonmuutoksen keskeiset ajurit ovat fossiiliset polttoaineet ja ihmisen aiheuttama kasvihuoneilmiön voimistuminen. 

Kasvihuoneilmiö on luonnollinen ilmiö, joka pitää maapallon lämpötilan elämälle sopivana: maapallon ilmakehä lukitsee auringosta tulevan lämpösäteilyn kasvihuoneen tavoin maapallolle. Ilman luonnollista kasvihuoneilmiötä maapallon keskilämpötila olisi noin -18 astetta.

Kasvihuoneilmiöstä muodostuu ongelma silloin, kun kasvihuonekaasujen pitoisuudet kohoavat liian korkeiksi. Tällöin pienempi osuus lämpösäteilystä vapautuu avaruuteen ja maapallon lämpötila kohoaa. Ilmakehän otsonikerros puolestaan suojelee maapallon elämää auringon ultraviolettisäteilyltä

Kasvihuonekaasuja on useita, mutta tunnetuin ja ilmastonmuutoksenkin kannalta keskeisin on hiilidioksidi. Myös muut kaasut ovat merkityksellisiä, sillä monet niistä ovat hyvin voimakkaita ja säilyvät ilmakehässä pitkään. 

Tärkein luonnollinen kasvihuonekaasu ilmakehässä on vesihöyry, ja muita kasvihuonekaasuja ovat metaani, dityppioksidi ja otsoni. Niitä mitataan usein hiilidioksidiekvivalentteina eli kuinka paljon kyseistä kaasua tarvitaan, jotta sillä olisi sama lämmittävä vaikutus kuin hiilidioksidilla.

Hiilenkierto tai hiilen kiertokulku on maapallon elämän kannalta erittäin olennainen. Kiertokulku on pitkä ja laaja prosessi, johon kuuluvat meret, maaperä ja ilma sekä kaikki elävä ja eloton luonto. Kiertokulku on tasapainossa, kun hiilinielut, kuten metsät, meret ja maaperä, pystyvät kattamaan hiilipäästöt, joita esimerkiksi ihmiset aiheuttavat. Kiertokulku oli pitkään tasapainossa, mutta teollisesta vallankumouksesta lähtien kasvihuonekaasujen ja päästöjen dramaattinen lisääntyminen sekä hiilinielujen pieneminen ovat häirinneet sitä. Hiilinielut eivät ole pysyneet ihmisten aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen mukana. Ne ovat pienentyneet esimerkiksi metsäkadon seurauksena, kun maatalouden ja ruoantuotannon tieltä on raivattu metsää ympäri maailmaa.

Fossiilisia polttoaineita eli hiiltä, öljyä ja maakaasua polttamalla lisäämme hiilidioksidia ilmakehäämme.

Polttoaineet eroavat toisistaan käyttötarkoitukseltaan sekä siinä, kuinka ne ovat muodostuneet ja kuinka paljon ne vapauttavat hiilidioksidia palaessaan. Kasvihuonekaasupäästöjä muodostuu erityisesti energiankäytöstä, kuten sähkön tuotannosta, rakennusten lämmityksestä, teollisuudesta ja liikenteestä.

Ilmastonmuutoksen ennustaminen ja arviointi on paikoin vaikeaa, koska erilaiset vuorovaikutusketjut ja takaisinkytkennät aiheuttavat epävarmuutta. Vaikuttavien tekijöiden taustalla on monimutkaisia vuorovaikutussuhteita, joiden vaikutusketju voi olla kehämäinen. Positiivisella takaisinkytkennällä tarkoitetaan ketjuja, jotka aktivoituessaan kiihdyttävät ilmastonmuutosta entisestään. Negatiiviset takaisinkytkennät puolestaan hidastavat muutosta.

Ilmastonmuutoksen moninaiset vaikutukset

Vaikka kasvihuonekaasujen pitoisuudet vakautuisivat nopeastikin, maapallon lämpötila jatkaisi vielä nousuaan. Sama koskee meriä.

Vesien lämpölaajeneminen nostaa merenpintaa. Meret jatkaisivat lämpölaajenemistaan, vaikka maapallon keskilämpötilan nousu vakiintuisi, sillä vesimassat lämpenevät paikoin hitaasti. Jäätiköiden sulaessa merien vesimäärä lisääntyy, ja uusi vesimassa edelleen lämpölaajenee. Merenpinta on noussut 0,2 metriä vuodesta 1901 vuoteen 2018.

Näin ilmastonmuutos näkyy Suomessa (Ilmatieteen laitos, kesto 2 min 20 s)

Globaalisti ilmastonmuutos lisää sään ääri-ilmiöitä. Lämpöaallot, runsaat sateet, tulvat ja trooppiset myrskyt ovat lisääntyneet, mikä aiheuttaa muun muassa elinkeinon menetyksiä ja pakolaisuutta. Ilmastonmuutos ei kohtele maapallon eri alueita oikeudenmukaisesti ja tasavertaisesti. 

Ruoantuotanto on vaikeutunut ja puhtaan veden saatavuus heikentynyt globaalissa etelässä, kun taas pohjoinen pallonpuolisko hyötyy pidentyvästä kasvukaudesta. Merien lämpeneminen ja happamoituminen ovat vaikuttaneet kalastukseen etenkin pohjoisen merillä, tropiikin koralliriutoilla ja polaarisilla merialueilla.

Ilmastonmuutos kiihdyttää luontokatoa.

Voimakas lämpeneminen, jäätiköiden häviäminen ja elinympäristöjen muutos vaikeuttavat lajien selviytymistä. Elinympäristöjen heikentyminen vaikuttaa lajien elinvoimaisuuteen, ja ekosysteemit katoavat keskeisten lajien kuollessa sukupuuttoon.

Ilmastonmuutoksen hidastaminen

Miten ilmastonmuutosta hidastetaan? ( Suomen ympäristöopisto SYKLI, kesto 4 min 44 s)

Ilmastonmuutoksen hidastamisessa jokainen asteen kymmenyskin on merkittävä, minkä vuoksi on syytä ottaa kaikki keinot, pienet ja suuret, käyttöön. 

Energiasektori: Uusiutuvat ja päästöttömät energianlähteet, energiankulutuksen vähentäminen ja energiatehokkuus tukevat päästöjen pienenemistä.

Liikenne: Ilmastonmuutosta voidaan hillitä vaihtoehtoisilla polttoaineilla, parantamalla ajoneuvojen energiatehokkuutta ja lisäämällä joukkoliikenteen käyttöä, pyöräilyä ja kävelyä. Liikenteen päästöjen pienentäminen vähentää samalla etenkin kaupunkien ilmansaasteita.

Ruoantuotanto: Ilmastovaikutuksia hillitään vahvistamalla maaperän kykyä sitoa ja varastoida hiiltä, siirtymällä kohti kasviperäistä ruokavaliota ja vähentämällä ruokahävikkiä. Eläinperäisten tuotteiden tuotannon hiili- ja luontojalanjälki ovat kasviperäistä tuotantoa huomattavasti suuremmat, sillä maapinta-alaa vaaditaan enemmän.

Kulutustottumukset: Kulutuksen vähentäminen säästää luonnonvaroja ja pienentää tuotteista aiheutuvia päästöjä. Kulutus kannattaa kohdistaa käytettyihin tuotteisiin sekä tuotteisiin, jotka ovat korjattavissa ja tukevat kiertotalouden periaatteita.

Luonnon monimuotoisuus ja luontokato

Luonnon monimuotoisuus tarkoittaa vaihtelevuutta, joka ilmenee sekä erilaisten lajien määränä että ekosysteemien ja lajien sisäisenä monimuotoisuutena. Toiminnallinen monimuotoisuus tarkoittaa, että elinympäristöissä on niin perustuottajia, kuluttajia kuin hajottajiakin. Luontokadossa luonnon monimuotoisuus hupenee. Maa-alueiden monimuotoisuus tunnetaan merialueita paremmin. 

Eniten luontoon vaikuttaa elinympäristöjen häviäminen. Metsien monimuotoisuudessa tärkeää on myös metsän laatu. Esimerkiksi lahopuilla ja niiden määrällä ja monilajisuudella on erittäin merkittävä vaikutus luonnon monimuotoisuuteen.

Luonnon monimuotoisuus on ihmiskunnan elinehto. Kasvit tuottavat yhteyttämisen kautta hengitettävän hapen ja turvaavat ruoantuotannon, pölyttäjät huolehtivat ruokaturvasta ja ravinnekierto ylläpitää elämän kiertokulkua. Monimuotoinen luonto edistää terveyttä ja vahvistaa ympäristön resilienssiä ilmastonmuutoksen epätoivottuja vaikutuksia vastaan. Tropiikissa mangrovesuot suojaavat rannikkoalueita tsunameilta ja lieventävät niiden haittoja. Metsät toimivat hiilinieluina ja hidastavat ilmastonmuutoksen haitallisia vaikutuksia.

Hallitustenvälinen luonnon monimuotoisuus- ja ekosysteemipalvelupaneeli IPBES on arvioinut, että viimeisen 50 vuoden aikana erilaiset suorat ja epäsuorat kehityskulut ovat voimistaneet luontokatoa. Maan- ja vesienkäyttö, erilaisten eliöiden ja resurssien kestämätön hyödyntäminen, ilmastonmuutos, saastuminen ja vieraslajit ovat heikentäneet luonnon monimuotoisuutta. Hallinnot, jotka tarkastelevat toisiinsa kytkeytyneitä osatekijöitä erillään, pahentavat haasteita entisestään.

Mitä luonnon monimuotoisuus tarkoittaa? (Kesto 3 min 5 s)

Luontokadon perusteet – Mitä jokaisen pitäisi tietää luontokadosta? (Tiedekulma, kesto 46 min 35 s)

Tiina Nieminen: Miten luonnon monimuotoisuus turvataan? (SorsaFoundation, kesto 47 min 28 s)

Ilmastonmuutos voimistaa luontokatoa

Ilmastonmuutos, luontokato ja muut ympäristölliset muutokset ovat tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Hiilidioksidipitoisuuksien lisääntyminen vaikuttaa eri kasvien menestymiseen. Kasvit, jotka hyödyntävät tehokkaasti hiilidioksidia, menestyvät ja voivat tulevaisuudessa syrjäyttää muita kasveja. Ihminen myötävaikuttaa eri lajien leviämiseen alueille, joille ne eivät luontaisesti levittäytyisi. Ilmastonmuutos vaikuttaa erityisesti pohjoisiin alueisiin ja voi köyhdyttää näiden alueiden luontoa entisestään.

IPBES toteaa, että meillä on jo olemassa ja paikoin käytössäkin monipuolisia tapoja vastata luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen. Luonnon ja ihmisten hyvinvointiin tähtäävät järjestelmätason ratkaisut ovat tehokkaampia kuin yksittäiset luontotoimet. Paneeli on arvioinut 71 toimenpidettä, jotka muodostavat 10 kategoriaa. Niiden vaikuttavuutta on arvioitu myös suhteessa kestävään kehitykseen, ja ne kaikki voisivat tukea kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamista. Toimenpiteiden toteuttaminen kokonaisuuksina tai strategisina jatkumoina vahvistaisi niiden myönteisiä vaikutuksia.

Kategoriat ja niihin kuuluvia toimenpiteitä

1.     Ekosysteemien suojelu

• Metsien suojelu terveyden edistämiseksi
• Ekologisesti eheiden ekosysteemien suojelu ja muuttamisen pysäyttäminen

2.     Ekosysteemien ennallistaminen

• Rannikko- ja merialueiden ennallistaminen hiilen sitomiseksi

3.     Ekosysteemien hallinta

• Metsien valjastaminen ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi
• Vieraslajien hillitseminen

4.     Kestävä kulutus

• Ruokahävikin vähentäminen
• Kestävät ruokavaliot
• Lihan ylikulutuksen vähentäminen

5.     Päästöjen vähentäminen

• Jätevesien hallitseminen
• Päästöjen ehkäiseminen

6.     Hallinnon ja suunnittelun integrointi

• Rajat ylittävä vesiyhteistyö
• Pohjavesien hallitseminen

7.     Riskienhallinta

• Urbaanit luontopohjaiset ratkaisut
• One Health -ajattelutavan hyödyntäminen; ihmisen ja ympäristön terveys ovat kytköksissä toisiinsa

8.     Oikeuksien ja oikeudenmukaisuuden varmistaminen

• Pääsy luontoon
• Universaali terveydenhuolto

9.     Rahoituksen kohdistaminen

• Ympäristötilinpito
• Globaali yhteistyö rahoituksen ja teknologian suhteen

10.  Muut

• Kokonaisvaltainen terveyskoulutus
• Ihmisten ja luonnon välisen yhteyden palauttaminen

Tässä on esitetty vain osa toimenpiteistä – tutustu kaikkiin IPBESin joulukuussa 2024 julkaistussa IPBES Nexus Assessment -raportissa.

Otsonikato

Yläilmakehän otsoni suodattaa valtaosan maapallolle tulevasta haitallisesta ultraviolettisäteilystä, joten otsoni mahdollistaa elämän maapallolla. Otsonikadossa otsonin määrä on vähentynyt ja ohentunut yläilmakehässä. Suojelutoimien ansiosta otsonikerros on palautumassa.

Muutama tutkija havaitsi otsonikadon 1970-luvun alussa, mutta globaalisti ongelmaan havahduttiin vasta 1980-luvulla. Niin kutsuttuja otsoniaukkoja on kevättalvisin etelänavan yllä, mistä ilmiö alun perin tunnistettiin. Kyse ei ole tosiasiallisesta aukosta – otsonia on aukkokohdissakin jäljellä.

Otsonipitoisuus vaihtelee yläilmakehässä esimerkiksi sijainnin ja vuodenaikojen mukaan: otsonia syntyy eniten päiväntasaajalla ja vähiten napojen yllä. Kaamoksen aikaan napa-alueilla syntyy otsonia tavallistakin vähemmän, sillä otsoni tarvitsee auringonvaloa muodostuakseen. Lisäksi otsonia hajottavat aineet toimivat erittäin tehokkaasti kylminä vuodenaikoina yläilmakehään muodostuvien jääkidepilvien pinnalla. Tästä syystä keväinen otsonikato on napa-alueilla voimakasta. Kun kasvihuoneilmiö on voimistunut, lämpöä jää alailmakehään ja yläilmakehä viilenee entisestään, jolloin esimerkiksi jääkidepilviä muodostuu enemmän. Otsonia hajottavat myös luonnolliset hiukkaset, joita syntyy esimerkiksi tulivuorien purkauksista.

Otsoni reagoi herkästi sitä tuhoavien aineiden kanssa. Otsonia tuhoavat yhdisteet ovat pitkäikäisiä ja vähenevät päästöihin nähden hitaammin. Yhdisteet kulkeutuvat ensin alailmakehään, jossa ne eivät reagoi. Alailmakehästä ne kulkeutuvat yläilmakehään muutaman vuoden aikajänteellä ja reagoivat otsonin kanssa aiheuttaen otsonikatoa.

Otsonikadon aiheuttajat

Merkittävimpiä otsonikadon aiheuttajia ovat olleet CFC-yhdisteet (kloorifluorihiilivedyt), jotka ovat myös kasvihuonekaasuja. Yhdisteitä käytettiin 1980-luvun loppuun asti esimerkiksi kylmälaitteissa, suihkepulloissa ja liuottimissa, koska ne olivat edullisia, paloturvallisia ja terveydelle vaarattomia. Kansainvälisen yhteistyön ja sopimuksen myötä yhdisteiden valmistaminen ja käyttö vähenivät merkittävästi 1980-luvun lopulta alkaen.

1990-luvulla kasvoivat bromipitoiset päästöt, jotka ovat myös tuhonneet otsonia. Bromia on käytetty esimerkiksi sammuttimissa, ja vielä 2000-luvun alussa päästöjä aiheutui erityisesti kehitysmaiden tuotannosta.

Otsonikerroksen ohentumisen ekologiset vaikutukset ovat olleet hankalampia arvioida kuin kansanterveydelliset vaikutukset. Luotettavalla ja ajantasaisella viestinnällä on ollut iso merkitys otsonikadosta kerrottaessa, sillä ilmiötä ei näe paljaalla silmällä. Otsonikato on lisännyt erityisesti UV-B-säteilyä, joka on välimuoto haitallisimman lyhytaaltoisen UV-C-säteilyn ja melko vaarattoman pitkäaaltoisen UV-A-säteilyn väliltä.

UV-B-säteilylle altistunut iho palaa auringossa helpommin, mikä lisää ihosyövän riskiä. Osa viljelykasveista on herkempiä säteilylle kuin toiset, mutta oleellisempaa on tarkastella säteilyn vaikutuksia lajien keskinäisiin suhteisiin ekosysteemeissä.

Otsonikerros on palautumassa, mikä on ympäristönsuojelun merkittävimpiä onnistumisia.

Ympäristömyrkyt ja ympäristön kemikalisoituminen

Ympäristömyrkyt, kuten raskasmetallit, haitalliset orgaaniset yhdisteet, kasvimyrkyt ja radioaktiiviset aineet, haittaavat ympäristöä. Monessa maassa erilaisten haitallisten aineiden kokonaispäästöt ovat vähentyneet, mutta samanaikaisesti myrkyllisten aineiden kirjo kasvaa. 

Uusien aineiden ennaltaehkäisyä vaikeuttaa se, että on yksinkertaisempaa testata kemikaalien vaarallisuutta kuin niiden vaarattomuutta. Jonkin aineen reaktioiden testaaminen kaikkien muiden aineiden kanssa kaikissa mahdollisissa olosuhteissa on lähes mahdoton tehtävä, joten on hyvin haastavaa saavuttaa täyttä varmuutta vaarattomuudesta.

Raskasmetallit ovat alkuaineita, jotka eivät hajoa luonnossa. Niitä on esimerkiksi kallio- ja maaperässä, mutta ihminen on siirtänyt raskasmetalleja elottomasta luonnosta elolliseen erilaisten kiertokulkujen kautta. Metalleja vapautuu myös luonnollisista syistä, kuten tulivuorenpurkauksista. Haitallisimpia raskasmetalleja ovat elohopea, lyijy ja kadmium.

Orgaaniset yhdisteet ovat hiiliatomien muodostamia ketjuja, joissa on usein lisäksi myös vetyä, typpeä tai happea. Kaikki elämä perustuu orgaanisiin yhdisteisiin, ja luonnosta löytyviä orgaanisia yhdisteitä ovat esimerkiksi rasva, proteiinit, hiilihydraatit ja vitamiinit. Orgaanisia yhdisteitä voidaan myös valmistaa teollisesti ja syntentisoida myös epäorgaanisista lähtöaineista. Esimerkkejä tällaisista orgaanisista yhdisteistä ovat jotkin muovit, lääkeaineet ja liuottimet. Nämä synteettiset yhdisteet ovat usein ekosysteemeille tuntemattomia, joten ne voivat pieninäkin määrinä häiritä luonnon kiertokulkuja. Monet myrkyllisistä yhdisteistä hajoavat hitaasti, ja haitalliset aineet leviävät alueiden välillä esimerkiksi ilmateitse. Yhdisteet voivat muuttua kulkeutuessaan eteenpäin, kun ne reagoivat muiden aineiden kanssa paikoin myös odottamattomasti.

Tietoa erilaisista kemikaaleista ja niille altistumisen vaikutuksista on runsaasti, mutta tietoa aineiden yhteisvaikutuksista pitkällä ja keskipitkällä aikavälillä ei ole yhtä kattavasti. Monet vaikutukset ilmenevät vasta pitkällä aikavälillä. Suurin myrkkykuorma kertyy usein ravintoketjun huipulle; erilaiset eliöt altistuvat myrkyille ja haitallisille yhdisteille ravinnon kautta, mutta esimerkiksi kalat myös suoraan vedestä kidustensa kautta.

Vesistöjen rehevöityminen

Vesien rehevöityminen on Suomessa tuttu ympäristöongelma. Suomessa on esimerkiksi paljon matalia ja pieniä järviä, jotka ovat rehevöitymiselle herkkiä. Rehevöityminen on usein ongelmallisempaa vesiekosysteemeissä kuin maalla, sillä vesistöissä rehevöitymisen haittavaikutukset näkyvät selkeämmin.

Vesistöjen rehevöityessä vesistön perustuotanto kasvaa. Kasviplankton ja vesikasvit runsastuvat, mikä voi johtaa levien massaesiintymisiin kuten leväkukintoihin. 

Useimmiten rehevöityminen aiheutuu ravinnekuormituksen kasvamisesta, ja valo ja lämpö voivat edesauttaa sitä. Rehevöityminen voi puolestaan voimistaa kasvihuoneilmiötä, koska hajoaminen hapettomissa olosuhteissa, joita hyvin rehevöityneet vesistöt usein ovat, synnyttää voimakasta kasvihuonekaasua metaania.

Vesiekosysteemit saavat energiansa joko vedessä elävien kasvien ja levien yhteyttämisestä tai valuma-alueelta tulevista ravinteista. Ravinteita päätyy Suomen vesistöihin esimerkiksi maa- ja metsätaloudesta sekä viemäriverkoston ulkopuolisesta asutuksesta. Ulkopuolisen kuormituksen lisääntyminen aiheuttaa vesistöissä myös sisäistä kuormitusta. Kun järvi rehevöityy, vedessä on hajottajille enemmän hajotettavaa ainesta ja happea kuluu enemmän. Jos vesi ei vaihdu, happi vähenee vesistössä. Happikato voimistaa rehevöitymistä entisestään.

Rehevöityminen vaikuttaa vedessä elävien kasvien elinolosuhteisiin. Yleisesti ottaen kaikki kasvit hyötyvät lisääntyneistä ravinteista, mutta leväkukintojen lisääntyessä ja kelluslehtisten kasvien menestyessä valoa ei pääse riittävästi pohjaan, jolloin uposkasvit kärsivät valonpuutteesta.

Edellinen sivu: Kestävä tulevaisuus kuuluu kaikille
Seuraava sivu: Sosiaalinen kestävyys